Pientä ihanaa

Joskus harmittelen, että ompeluharrastukseni kasvoi nykyisiin mittoihinsa vasta, kun lapseni jo olivat ohittaneet vauvaiän. Muutaman 86-senttisen paidan taisin sentään ehtiä tehdä, mutta minikokoisista bodyistä ja taaperojumppiksista myöhästyin kokonaan. Sitäkin ihanampaa oli joulun alla kuulla, että meidän naapuriin odotettiin vauvaa. Iik, vihdoinkin kohde kaikille niille suloisille ompelematta jääneille vauvanvaatteille! :)

Sen verran sentään hillitsin itseäni, etten alkanut ommella kokonaista itse tehtyä äityspakettia (vaikka mieli vähän kyllä teki). Naapurissa kun on lapsia, ja siten myös vauvanvaatteita, jo ennestään. Eikä silti, että mulla olisi kauheasti ylimääräistä aikaa, kun se ei meinaa riittää ilman suurudenhulluja ompeluprojektejakaan. Siispä päädyin tekemään jumppiksen ja pipon reippaissa unisex-väreissä, kun tulokkaan sukupuoli ei ollut tiedossani. Jumppiksen kaavana Jujunan Hiiop!, hupun ompelin pussiin  Jujunan kuvallisten ohjeiden mukaan.

Ja oi miten kivaa olikaan ommella pientä ja söpöä! Viljamin Puodin kankaasta leikattu panda oli alunperin niin apean näköinen, että käänsin parilla kangastussin sipaisulla sen suupielet hymyyn. Varmuuden vuoksi annoin sille vielä tähden lennätettäväksi, niin ettei pandalla enää senkään puoleen ole syytä synkistellä.

Uusin naapurimme tuli maailmaan pari viikkoa sitten ja täydensi heidän tyttökatraansa duosta trioksi. Meidän kadulla on siis jatkossakin yllin kyllin tyttöenergiaa. :) Ylpeille isosiskoille surautin äkkiänopeesti vauvan setin kanssa samanhenkiset rusettipannat hyväksi havaitulla ohjeella. Nopeus olikin avainsana, koska vaikka aikaa ompelulle olisi ollut ihan sieltä joulusta asti, niin toki sain aikaiseksi aloittaa homman vasta, kun oltiin jo hyvän matkaa 42. raskausviikolla... :D

Kootut muistot

Tiedättehän ompelujumin; sen tilanteen, että vaikka suunnitelmia, tarvetta ja intoakin ompelemiselle on, mutta ei silti saa mitään aloitetuksi. Mun ratkaisuni ompelujumiin on leikellä jämäpaloja tilkuiksi. Se on sopivan aivotonta sijaistoimintaa, jonka ansiosta jämäpalalatikko tyhjenee, ompelutila siistiytyy ja koen saavani aikaan edes jotain.

Tämän seurauksena olikin kertynyt melkoinen kasa trikootilkkuja värimaailman mukaan lajiteltuina. Suurin osa oli tyttöjen vaatekankaiden jämistä, joten päätin tehdä molemmille omat tilkkupeitot, joissa olisi muistoja jo pieneksi jääneistä lempivaatteista. Kumpikin tyttö sai valita tilkkukasoista mitä kankaita peittoon halusivat ja mitä eivät. Mulle jäi vain tilkkujen sommittelu ja yhdistely. "Vain", joopa joo... :D

No joo, sommittelu ja yhteen ompelu oli hauskaa ja helppoa. Mutta miten sitä aina unohtaakin, kuinka tuskaista on ommella tilkkuosa yhteen paksun vanun ja taustakankaan kanssa. Usch. Tässä tapauksessa olin kaiken lisäksi päättänyt tehdä peitoista tosi muhkeat, joten vanun sijaan käytin välissä Ikean valmispeittoa ja taustana velouria. Sitä muhkeutta sitten riittikin tikkausvaiheessa melkein hermojen menetykseen asti. Mutta valmista tuli kuitenkin.

Lopputuloksena tytöillä on mieleisistään tilkuista tehdyt peitot, jotka voi vaikka ottaa autoon lämmikkeeksi pidemmille reissuille. Kiva niihin on kääriytyä kotioloissakin ja yhdessä muistella, minkälaisia vaatteita tilkkujen kankaista tytöillä onkaan ollut, minkä ikäisenä niitä on pidetty ja mitä tarinoita niihin liittyy. Siten nämä ompelemalla yhteen kootut muistot lämmittävät myös sydäntä.