Hopeavalimolta päivää!

Tässä postauksessa piti esitellä neule, joka mun oli tarkoitus viimeistellä tänään. Sattuneesta syystä projekti otti hieman takapakkia...

Voi että koiran omistaminen on kivaa. Lankojen selvittelyyn menee hetki aikaa, joten neuleen sijaan saatte tyytyä korukuviin. Ne joita eivät korut kiinnosta voivat syyttää Herttaa. Jos hennovat.

Äidin serkku lahjoitti mulle vanhoja hopealusikoitaan korumateriaaliksi. Oli hauskaa päästä työstämään vanhasta uutta ja kokeilemaan eri tekniikoita. Ensimmäiseksi syntyi yksinkertainen rannekoru viidestä kahvilusikan pesästä.

Porasin lusikanpesiin kaksi reikää per sivu ja yhdistin osat hopealenkeillä. Pesät hioin teräsvillalla satiininhimmeiksi, niin että lusikkamaisuus jäisi hieman taustalle.

Ja tältä se näyttää kädessä. Tai siis hihassa. Ähh, kyl te tajuatte pointin. :) Musta tässä on jotain ritvaliisapohjalaismaista, vaikken sitä korua tehdessäni tarkoituksella tavoitellutkaan.

Lusikoiden koristepäistä syntyi tällaisia pieniä riipuksia.

Laitoin makeanvedenhelmiä hopeaketjuihin vapaasti heilumaan hopeataustan päälle, ja kärkeen juotin pienet hopeapallot. Riipusten korkeus on 3,5 cm.

Hopeaa työstettäessä syntyy aina vähän hukkapalasia ja leikkuujätettä, mulla ehkä enemmänkin kun oon vielä aloittelija. Hyvää tavaraa ei kuitenkaan kannata heittää hukkaan, koska siitäkin voi syntyä jotain kaunista. Mulla alkoi olla sen verran jämähopeaa kasassa noiden viiden lusikan varret (pesän ja päädyn väliin jäävät osat siis) mukaan luettuina, että päätin kokeilla hopean valamista veteen.

Idea on sama kuin uudenvuoden tinoja valettaessa: metalli kuumennetaan juoksevaksi ja heivautetaan sitten kylmään veteen, joka jähmettää sulan aineen satunnaiseen muotoon. Lopputulos riippuu monesta seikasta (veden lämpötila ja liike, hopean koostumus ja sulamisaste, hopean määrä, tiputuskorkeus...), ja möykyn noukkiminen vedestä jännittää aina yhtä paljon. Siis ihan kuin tinaa valaessa. :) Plussaa on tietysti se, että jos klimppi ei miellytä, niin sen voi sulattaa ja kokeilla onneaan uudelleen.

Hopeaoksan PaulaL:n ja Elizabeth Scottin jalanjäljissä syntyivät kukkivat oksat, jotka ovat ehkä kaukaista sukua orkideoille. Kukkien sisälle juotin sulattamiani hopeapalloja heteiksi. Riipuksia on itseasiassa kaksi, joista toisen pidän itse ja toisen saa siskoni.

Rintaneulaan olen hurjan tyytyväinen, tein sen alusta loppuun itse kiinnitysmekanismia myöten. Voi ylpeyttä! Se on kahdeksan senttiä pitkä ja isokukkainen, ja sen voi kiinnittää pystyyn, vaakaan tai miten nyt haluaakaan. Ajattelin tarjota tätä hopealusikoiden alkuperäiselle omistajalle kiitokseksi, jos se vain kelpaa...

Tämä korvispari jatkaa kukkalinjaa ja kuuluu samaan settiin oksariipuksen kanssa. Koukut taivutin 0,7 millin hopealangasta tuommoisiksi suoriksi piikeiksi. Mitäpä sitä turhia mutkia vääntelemään. :) Voi olla että teen näiden tilalle pallopäisistä korupiikeistä uudet piikit, koska tuo kierretty kiinnitys ei sittenkään miellytä mua. No, se on pientä.

Hopean valaminen oli ehkä helpointa ja hauskinta mitä olen tähän asti tehnyt hopean kanssa. Enää ei harmita leikkuujätteen tuottaminen, kun tietää, että sit kun sitä on tarpeeksi pääsee taas valupuuhiin!

I got a few old silver spoons from my mother's cousin to use in my silver projects. I made a bracelet and some pendants of the spoons. Since I had the left overs of the spoons as well as somescrap silver other silver projects, I decided to try my luck with watercasting.

Inspired by Hopeaoksa and Elizabeth Scott I made this set of flowering branches. Watercasting was the easiest and most fun thing I've done with silver so far. Can't wait to do it again when I have enough scrap silver to melt!