Syyssydännä

Tampereen päivänä kävin Tallipihan markkinoilla ja sain pienimuotoisen Tilda-tartunnan. Taudinkuvaan kuului kangasvaraston tilkkujen läpikäyminen ja yhteensovittaminen, risujen kerääminen metsästä koiralenkeillä ja rautalangan kanssa väkertäminen ulkona näpit kohmeessa. Ja mitä tästä sitten seurasi?

No isommanpuoleinen risukranssihan siitä sitten tuli. Se varsinainen Tilda-osuus on noi sydämet, joiden kaltaisiin ihastuin Tallipihan tildahenkisiä tuotteita myyvällä kojulla. Sydänkranssejakin siellä olisi ollut myynnissä, mutta ne olivat vähän rimpuloita minun makuuni. Pieni ja hentoinen kranssi kun näyttäisi vähän onnettomalta meidän ovessa, jotenkin surullisesti väärään paikkaan joutuneelta. Lisäksi mä halusin oveeni symmetrisen pyöreän kranssin,  ja itse kun tekee, niin saa passelia ja priimaa (näin se kissan häntä nousee).

Kranssin sisähalkaisija on nelisenkymmentä senttiä, ulkohalkaisija on suunnilleen 15-20  senttiä enemmän. Suuri koko selittyy ovi-ikkunalla: sen piti mahtua hyvin kranssin sisään. Kyllä, käytän lastani jatkuvasti kuvausrekvisiittana. Sitä paitsi tuo pallopää on mittasuhteiltaan varsin sopiva ikkunaan ja kranssiin nähden: ei ole onneton rimpula tai liian epäsymmetrinen. :D

No tottakai tämäkin homma lähti mulla hanskasta, eli en osannut taaskaan lopettaa. Kun noita tilkkukankaita kerran on varastossa, niin sydämiä tuli tehtyä muutama (köh) lisää. Ja kun kankaat ja kone nyt tuli otettua esille, niin saatoin ehkä ihan vähän (ehh) taas intoutua tekemään uutta tilkkuprojektia. Ainakin tekeillä oleva juttu on tarpeellinen ja tärkeä, niin että intoutuminen on ihan oikeutettua ja vain hyväksi (seli seli; tää nyt vain on niin kivaa!)

Ahh, syksy! Olkoonkin se sadetta, loputtomasti haravoitavia lehtiä (joilta ummistan silmäni menestyksellisesti), kurjia koiranulkoilutusilmoja ja flunssaa, niin on siinä paljon hyvääkin: Aina on hyvä syy sytyttää takkaan tuli ja nauttia kynttilänvalosta. Kynttilöillä on tunnelmanluomisen lisäksi varsin tärkeä toiminnallinen tehtävä kotiportaillamme. Erään huoneen pitkäksi venähtäneen remontin ajan myös ulkovalot ovat pois toiminnasta, joten sisäänkäyntiä valaisevat kolme kynttilälyhtyä. Siinä sitä on varsinaista menneen ajan fiilistä, kun pimeän ja sateen keskellä yrittää suunnistaa rappuset ylös kompastumatta muutaman hätäisesti häilyvän tuikun valossa. Ahh, syksy ja sähkövalon puute!

Puput ja pöllöt

Hei vain hei! Sitten viime kerran täällä päässä intterneettiä on muun muassa käyty unikoulua ja remontoitu piiitkän kaavan mukaan tulevaa lastenhuonetta. Sairastettu flunssaa useampaan otteeseen ja selvitty lapsen ekasta korvatulehduksesta. Vauvajumpattu ja juostu puolimaraton. Neulottu vähän ja purettu paljon. Ihmetelty oman ja muiden lasten kasvua ja kehitystä. Nimittäin tässä meidän korttelin tuntumassa näyttää olevan haikaroille erityisen suotuisa ilmasto. Lähitaloihin on tänä vuonna syntynyt jo ainakin kuusi vauvaa, ja edellistä vuosikertaakin on suunnilleen saman verran. Meidän tytölle on siis leikkikavereita kasvamassa parinkin jengin verran ihan lähietäisyydellä. :)

Ja eikun lisää pukkaa: Eräälle ensi vuoden tulokkaalle neuloin puputossut pikkuisia varpaita lämmittämään. Tossujen ohje on Debbie Blissin Ihanat neulelahjat -kirjasta, jonka sain Tammelta arvostelukappaleena. Siispä arvostelen: Puputossujen ohje on selkeä, ja valmiit tossut vaikuttavat varsin käytettäviltä. Kirjassa on ohjeita helppoihin pieniin neuletöihin, jotka soveltuvat hyvin aivan aloittelijallekin. Voipi olla, että juuri tämä kirja on se, joka mahdollisesti innostaa tyttäreni joskus kokeilemaan neulomista omin kätösin.

Malli: Puputossut/Bunny Bootees by Debbie Bliss
Lanka: Garnstudio DROPS Merino Extra Fine, vajaa kerä (?)
Puikot: 3,0 mm
Ravelry-projektisivu

Tuollaiset villatossut olis kyllä olleet tosi hyvät meidänkin vauvalla viime talvena. Harmittaa, kun en ole ehtinyt neuloa lapsukaiselleni juuri mitään, ja nyt se pienin sylivauvavaihe on jo kaukana takana. Ei pysy tossut enää vauhdissa mukana, kun tyyppi painaa pikaryömintää lattian poikki. Voi haikeus.

Mun tytär kasvaa ihan älytöntä vauhtia. On varsin pitkä ikäisekseen ja tuntuu muutenkin olevan monissa asioissa kahdeksaa ikäkuukauttaan edellä. Siskonpojalleni pari vuotta sitten 1,5-2-vuotiaan koossa neulomani pöllöpaita on tytölle juuri oikean kokoinen. Jee ja loistavaa, koska just nyt tuolle on käyttöä suojelemaan pienokaista syksyn kostealta ja kalsalta ilmalta vaunuissa istuessa. Nyt vaan tarttis äitikin vähän uutta lämmikettä sitä samaa kylmyyttä vastan. Kuka tulis kiinnittään napit siihen yhteen ja samaan neuletakkiin, joka on ollut työn alla marraskuusta lähtien, oivoi...

Kukkuu

Lapsi tarvitsi kesäksi jotain sopivasti lämmittävää, johon kääriytyä vaunuissa. Äiti kaipasi jotain joutuisaa ja mielenkiintoista neulottavaa. Lankavarasto halusi päästä eroon siellä kauan muhineista vuosikertakeristä. 1+1+1=pitsinen puuvillapeitto.

 

Malli: yhdistelmä eri mallineuleita

Lanka: Finlayson Karoliina, 260 g

Puikot: 4,0 mm

Koko: 85 cm x 85 cm

Ravelryssä

Olishan noita valmiita peitto-ohjeitakin ollut saatavilla, mutta jotenkin huvitti tehdä lapselle ihan oma-oma. Koska edelleenkään ei juuri ole tuota luppoaikaa ja pää on edelleen aika kukkuu, niin aloitin ilman suurempia suunnitelmia ja sävelsin jatkoa työn edistyessä. Lopputuloksessa suunnittelemattomuus näkyy, mutta hällä väliä. Eipä se lastakaan haittaa, että nypyt on vähän kökön näköisiä eikä kukkakuvio mene symmetrisesti kulmissa. Valmis se nyt ainakin on ja täyttää kaikki kolme aiemmin mainittua tavoitetta.

Peitossa on kolmea eri mallineuletta: Keskiosa on Shetland Triangle -huivistakin tuttua fir conea. Siirtymä reunan kukkiin on perussiksakkia eli kavennuksia ja langankiertoja sopivasti vuorotellen. Kukan pitsikaavion lähdettä en muista, se on vain joskus päätynyt mun tää-on-kiva-arkistooni. Kukan päälle sykersin jonkinmoisia nyppyjä, joista tuli ns. vähemmän näyttäviä. Muistuttavat lähinnä ryynisattumia puurossa. Glumps. Kiinnostus keksiä mitään uutta lopahti niiden jälkeen, ja päättelin peiton ilman sen erikoisempia kruusauksia.

Lapsen käsissä peitto joutui välittömästi armottomaan repimis-, ravistelu- ja makutestiin. Peitto selvisi ehjänä ja vaurioitta kaikista, joten sen voinee huoletta ottaa jokapäiväiseen käyttöön. Onneksi lanka on konepestävää kuudessakympissä, niin että ei tartte varoa senkään vertaa. Peitolla voi todistetusti leikkiä myös  kukkuu-leikkiä itseohjautuvasti.

 

"Äiti arvaa missä mä oon?"

"Moi."

Aika nopeasti muuten kasvaa tuollainen ihmisenpentu: tyttö täytti juhannusaattona 5 kk. Jestas. Ei kuulkaa mene enää kauan, ennen kuin pinsettiote on hallussa ja voin alkaa opettaa likalle tärkeitä taitoja: oliskos tässä se mun ikioma pieni langanpäättelykeijuni. :D

Hitaalla

Välillä tuntuu, että vauvan syntymä heitti mut johonkin aikapoimuun ja sitä kautta täysin eri ulottuvuuteen kuin aiemmin. Asiat, jotka aiemmin ehti tehdä parissa hetkessä, jäävät nyt roikkumaan puolitekoisina määrämättömiksi ajoiksi. Kuten tämä huivi, jonka aloitin tammikuussa pari päivää ennen tytön syntymää: aiemmin sen tekemiseen tuskin olisi mennyt viikkoa kauemmin, nyt valmistuminen kesti neljä kuukautta. Noooh, mikäs kiire tässä, kun kylmimmät huivisäätkin ehtivät jo mennä...

Malli: Stripe Study Shawl by Veera Välimäki
Lanka: Malabrigo Yarn Sock, 100g; ONlinie Linie 2 Supersocke Silk, 75 g.
Puikot: 4,0 mm
Ravelryssä

Univajeen vuoksi minimilatauksella ja useimmiten melkoisessa sumussa haahuilevana täytyy kiittää Veeraa nerokkaasta mallista ja ohjeesta. Se kun oli juuri omiaan tilanteeseen, jossa neulomisessa oli useiden viikkojen taukoja ja monesti homman joutui jättämään kesken parin rivin välein. Pitkätkään välit eivät onneksi haitanneet: kun puikot taas ehti poimia käsiin, piti vain muistaa kääntyä tiettyjen silmukkamäärien jälkeen lyhyiden kerrosten aikaansaamiseksi, ja muuten sai posottaa menemään ainaoikeaa. Sitä mahtavampaa, että näin yksinkertaisella menetelmällä saa aikaiseksi varsin mielenkiintoisen näköisen huivin.

Mä melkein pidän tästä nurjasta puolesta enemmän. valkoiset raidat sulautuvat joukkoon, niin että siirtymä langasta toiseen on sulavampi. Ainaoikean ansiosta tätä voi käyttää kummin päin vain, niin että oikeastaan oikeaa ja nurjaa ei olekaan. Jälleen; nerokasta!

Aika mahtava tunne saada vihdoin jotain valmiiksi neulerintamalla. Työhuoneen nurkassa on yksi marraskuussa aloitettu villatakki, joka on jo kolmatta kuukautta odottanut nappeja vaille valmiina. Se voisikin olla seuraava kunnianhimoinen (hah!) tavoite: saada jostain puoli tuntia aikaa nappien ompelemiseksi. Nääh, kunhan nyt ennen syksyä sais tuonkin aikaiseksi: eihän tässä jäniksen selässä olla, ja kun ne parhaat villatakkikelitkin tais jo mennä... ;)

Antamisen ilo ja paketoinnin riemu

Aika menee kuin siivillä: tyttömme on jo 2,5 kuukauden ikäinen iloinen ja reipas kikattelija. Herttakin on tottunut tulokkaaseen ja käy aina välillä lipaisemassa pienen poskea ja heilauttamassa häntäänsä. Joskus on myös kiva ottaa päivätorkut yhdessä.<3

Tyttö on edelleen varsin virkeä tapaus, ja suurin osa päivästä meneekin yhdessä seurustellen ja maailmaa ihmetellen. Viikko sitten pääsin kuitenkin hetkeksi korupajalle puuhaamaan. Toistaiseksi en ota vastaan tilaustöitä, mutta tämän yhden tilauksen halusin ehdottomasti toteuttaa. Entinen työkaverini väitteli tohtoriksi viime viikolla, ja sain työporukaltamme pyynnön tehdä hänelle lahjaksi korusetin. Nautin sen tekemisestä aivan erityisesti, sillä tiesin lahjan saajan arvostavan käsintehtyjä koruja ja tiesin heti, minkälaiset korut hänelle tekisin.

Kaulakoru noudattaa 3-in-1-periaatetta tarjoten kolme erilaista riipusvaihtoehtoa: kaarevaa, satiininhimmeää hopealaattaa voi käyttää erikseen, samoin kuin helmirypästä. Yhdessä laatta ja helmet muodostavat myös toimivan kokonaisuuden. 

Rannekorussa on samoja sinertävän tummia peacock-sävyisiä makeanvedenhelmiä ja palloketjua kuin kaulakorussakin. Molempien korujen hopealaatat jätin tyhjiksi, jotta niihin voi halutessaan kaiverruttaa tai pakottaa jotain. Väittelijä pohtikin kaiverruttavansa niihin väitöstilaisuuden päivämäärän.

Vaikka olin aika varma väittelijän tyylistä ja mausta, jännitin silti, osuinko oikeaan. Onnekseni näin kävi, ja rannekorukin oli juuri oikean mittainen. Phuih! Kyllä se vain on niin, että antamisen ilo on suurensuuri ja ilahtunut lahjansaaja paras kiitos tekijälle.

Pienet yksityiskohdat merkitsevät minulle paljon, enkä voisi kuvitella pakkaavani lahjakoruja johonkin tylsään muovipussiin: pakkaus joko latistaa tai kohottaa mielikuvaa lahjasta. Kuten olen ennenkin todennut, harvassa ovat ne jutut, mitä ei satiininauhalla voi koristaa. :) Korurasioissa satiininauha on juurikin se iin piste ja kakun kirsikka: jo lahjan avaaminen tuntuu nautinnolta, kun satiinirusetti liukuu hitaasti auki ja vasta sitten voi hitaasti raottaa rasian kantta ja paljastaa sisällön...

Made by Vilma

Saanko esitellä uniikkikappaleen parasta omatekoista tuotantoa: tyttäremme, joka syntyi sunnuntaina 22.1.2012 kello 12:12. Tyttö viihtyi lopulta masussani melkein kaksi viikkoa yli lasketun ajan, mutta oli onneksi syntyessään varsin siro ja solakka (3250 g ja 51 cm).

Tyttö muistuttaa tällä hetkellä melkoisesti isänsä vauvakuvia, mutta joitain omia piirteitänikin voin löytää lähinnä silmissä ja nenässä. Eniten hän kuitenkin on itsensä näköinen, pieni tummatukkainen vadelmasuu.

Eilen kaksiviikkoinen neiti vastaanotti ensimmäiset viralliset vieraansa, minkä kunniaksi ompelin pikapikaa pienen edustusmekon. Me kun tosiaan olimme lääkärien kokoarvioiden perusteella varautuneet yli nelikiloiseen ja etenkin hyvin pitkään vauvaan, joten kovin paljon 50-senttisiä vaatteita emme olleet etukäteen hankkineet. Kun sukupuoli säilyi loppuun asti arvoituksena, ei lipastossa myöskään ollut yhtään mekkoa odottamassa.

Varastoistani löytyy onneksi tarvikkeita vaikka viiteenkymmeneen vauvamekkoon, niin että suurimmiksi ongelmiksi muodostuivat kankaan valinta ja mekon tekeminen vauvan lyhyiden ja epäsäännöllisten päiväunien aikana. Meillä kun ei nykyään nukuta kuin korkeintaan parin tunnin pätkissä, ja kaikki valveillaoloaika syödään tai ollaan sylissä, huoh...

Suonette siis anteeksi, jos vastailen sähköposteihin ja kommentteihin melko pitkällä viipeellä; ajankäyttöäni hallitsee nyt eräs vaativainen pieni tyttö, joka ei kovin usein päästä minua koneen ääreen asioita hoitamaan. Kovin paljon muuta en siis tällä hetkellä ehdi tehdä kuin seurustella vauvan kanssa, mutta sehän se kai tässä elämänvaiheessa tärkeintä onkin.

Baby steps

Uusi vuosi on alkanut samoissa odottavissa ja paksuissa tunnelmissa kuin vanha päättyi: ei uutisia napa-alueelta. Laskettuun päivään on alle viikko, mutta ilmassa ei näy mitään merkkejä liikekannallepanosta. Ei siis auta kuin odottaa... :)

Odotuksen ratoksi päätin tehdä retken mulle täysin tuntemattomalle ompelun alueelle eli tilkkutöiden maailmaan. Olen kauan ihaillut Pikku-Ketun henkeäsalpaavan upeita tilkkupeittoja ja nöyrän kunnioituksen vallassa seurannut Soilen käsintikatun (!) täkin syntymistä. Tilkkuilu ei kuitenkaan ole tuntunut omalta jutulta, koska se vaatii millimetritarkkuutta. Pieni perfektionisti minussa ei välttämättä tykkää, jos saumat ovat vinksinvonksin eivätkä leikkauskohdat mene ihan tasan. Ja mitäs se sanoisi siihen, jos peitossa ei olisikaan neljää täsmälleen 90 asteen kulmaa? The horror, the horror.... :D Näillä perusteluilla olen aiemmin jättänyt tilkkutyöt taitavammille.

Raskaus saa kuitenkin joidenkin, kuten allekirjoittaneen, pään kääntymään suuntiin, joihin ei aiemmin uskonut katsovansa. Huomasinkin syksyllä selailevani Etsyssä toinen toistaan houkuttelevampia tilkkutyökankaita, yhtäkkiä niitä tipahteli meidän postiluukusta. Hups ja oho. :) Kun kankaita nyt kerran oli ostettu, niin kaipa niistä oli jotain tehtäväkin. Jatta lainasi mulle tilkkutyöalustan ja -leikkurin, ja ryhdyin suin päin hommiin ilman sen kummempaa asioihin perehtymistä. Olen edelleenkin sitä mieltä, ettei epäonnistumisia kannata pelätä, koska kokeilemalla oppii parhaiten. MOT.

Eikä se hei sitten ollutkaan yhtään vaikeaa! Hyvillä välineillä kankaiden paloittelu oli yllättävän helppoa aloittelijallekin. Tilkkujen sommittelu oli hauskaa puuhaa, eikä niiden yhteen ompelemisessakaan lopulta mennyt kauan. Tosin leikkaamisen lisäksi juuri tässä vaiheessa millimetritarkkuus on tarpeen, joten ihan huolettomasti ei niitäkään saumoja voinut surruutella.

Tilkkutyöturismin tuloksena syntyi kaksi vauvanpeittoa. Vaaleanpunaisen ja vihreän sävyisen tein jo lokakuussa. Kokoa sillä on 74 cm x 74 cm ja koostuu 6,5 sentin neliötilkuista. Vihreä-keltainen syntyi joulun välipäivinä. Se koostuu 9 sentin neliötilkuista ja on muutenkin vähän isompi (80 cm x 80 cm). Täytteenä käytin 100-grammaista polyesterivanua. Nämä vauvanpeitot olivat sopivan kokoiset harjoitustyöt meikäläiselle, ja eiköhän niille käyttöä löydy ryömimis- tai vaipanvaihtoalustana. Nuo kun taittuvat nätisti litteiksi ja mahtunevat helposti vaunuihin tai hoitolaukkuun.

Vaikka peittoja olikin hauska tehdä, niin voi olla, että mun tilkkuiluni jää toistaiseksi tähän. Mä kun en oikein innostu tilkuista sisustuselementteinä, tai en ainakaan tällaisina värikkäinä versioina. Yksi hillitympi idea tosin jo muhii takaraivossa, mutta sen toteuttaminen vaatii vielä paljon kypsyttelyä.