Mistäköhän se johtuu, että sama kaava toistuu vuosi vuoden jälkeen: häät tiedossa, kaappi täynnä juhlavaatteita, mutta ei mitään päällepantavaa? Ja miksi mä tässä tilanteessa kuljen aina samaa polkua, eli päätän hankkia helposti ja nopeasti jonkun koltun kaupan rekistä, mutta juostuani tusinan kauppoja läpi päädyn kuitenkin ompelukoneen ääreen? Ja sitten vielä pitää tietysti todeta, että asusteet puuttuvat, ja nekin pitää muka tehdä itse. Miten musta tuntuu, että vaikka mä vanhenen tasaista tahtia, niin viisastumisen kanssa on jonkinmoista viivettä...
Tällä kertaa touhussa sentään oli jotain järkeä, koska mekon ainekset löytyivät omista varastoista ja kaavatkin olivat vanhat tutut. Tuloksena empire-linjainen musta mekko päämateriaaleinaan sifonkia, vuorikangasta ja satiininauhaa. Tekemiseen ei mennyt kuin muutama tunti parissa pätkässä, ja asusteetkin (hius- ja kenkäkoristeet) kyhäsin kasaan rutiinilla. Niin että sinänsä toive helposta ja nopeasta toteutui, vieläpä edullisesti.
Paras Etsy-ostos pitkään aikaan on ollut kymmenisen paria kenkäkoristeiden pohjia. Niihin voi tehdä juuri omaan asukokonaisuuteen sopivat kenkäkoristeet, joita sitten voi käyttää haluamissaan kengissä ja miksei myös hius- tai pukukoruina. Vaihdettavien koristeiden ansiosta nämä yhdet ja samat, hyvin jalkaan istuvat mustat satiinikorkkarit toimivat melkein joka juhlissa.
Näissä koristepohjissa on napakka ote ja pienet hakaset nipsun pohjasssa pitoa varmistamassa. Hyvin ovat pysyneet menossa mukana, silti kenkiin jälkiä jättämättä. Suosittelen. Samalla systeemillä saa perusballerinoihinkin erilaista ilmettä, joten yhdellä parilla painelee hyvin vaikka koko kesän, kun koristeita vähän vaihtelee. Nyt onkin vähän vaikeampi perustella, miksi mulla silti on kenkiä neljättäkymmenettä paria... :P
Ainoa ärsyttävyys näissä juhlissa käytetyissä asusteissa on tuo vauvanvaaleanpunainen väri,
joka määräytyi miehen paidan, solmion ja taskuliinan mukaan. Joskus noin vuonna 2006
kyseinen väri oli mulle varsin mieluinen ja jotenkin sopikin silloiselle
blondille. Tämä punapää vain ei enää meinaa taipua noin hempeään
pastellipinkkiin kuin pitkin hampain. Narsk. Ens kerralla mä kyllä valitsen
sen paidan ja solmion tai sitten mennään ihan eripariväreissä, se on
saletti!
Ai niin, yksi keskeinen ja toistaiseksi varsin kiinteä asuste on vielä esittelemättä:
Ohohups, meitä onkin kaksi tässä kuvassa! :) Elokuun loppupuolella sitten selviää, potkiiko tuolla vatsassa tyttö vai poika. Tämäkään lapsonen, kuten isosiskonsakaan aikanaan, ei suostu paljastamaan uteliaille vanhemmilleen mitään ultraäänikuvissa. Varsinaisia aikuiskasvattajia nämä meikäläisen lapset, kun pakottavat näinkin uteliaan ja kärsimättömän ihmisen odottamaan vastausta kuukausia 50/50-todennäköisyyden varassa!
